Haasteet - Vammaisuus - Miksi? - Suhde lapseen - Sisarukset - Arki - Parisuhde - Yksinhuoltajuus
Miksi?
PDF Tulosta

Kun oma lapsi osoittautuu vammaiseksi se on tilanne, jota ei olisi halunnut. Sitä pidetään helposti "poikkeamana normaalista elämänkulusta", vaikka mikä oikeastaan on "normaali"? Monia asioita on alettu pitää itsestäänselvänä. Kuten sitä, että lapsi on vammaton, terve tai neurologisesti "tavallinen". Kun itselle syntyy vammainen lapsi tämä itsestäänselvyys murtuu ja esiin hiipii kysymys siitä, miksi näin tapahtui.

Monista neurologisten vammojen syntyyn vaikuttavista tekijöistä ei ole olemassa kovin tarkkoja tietoja. Tämä tekee osaltaan asiasta jotenkin epämääräisemmän ja omalla tavallaan ehkä ahdistavamman.  Joskus mielessä alkaa pyöriä "Miksi näin tapahtui?" tai klassisemmin "Miksi juuri minulle?". Tunne saattaa piinata ja siihen on vaikeaa löytää vastausta. Universaalia vastausta ei tietenkään ole olemassa. Uskon silti, että se auttaa kasvamista vammaisen lapsen vanhemmuuteen, jos pystyy vastaamaan tähän kysymykseen jollain itseään tyydyttävällä tavalla.  ”Miksi juuri minulle”- ajatteluun voi jäädä jumiiin ja samalla katkeruuteen, joka on äärimmäisen kuluttava ja elämää syövä tunne.

"Miksi juuri minulle?"- on vanhemman tuskaa, joka kohdistuu nimenomaan vanhemmuuteen, eli omaan menetykseen. Toinen "Miksi?", joka seuraa usein ensimmäistä ja on kipeämpi, on lapsen puolesta tunnettua tuskaa, "Miksi minun lapseni joutuu kärsimään?".  Valmiita vastauksia ei ole, eikä niitä toistenkaan pitäisi olla tarjoamassa. Silti useat kuulevat näitä varsinkin alkuvaiheessa, "Ehkä Jumala lähetti tämän lapsen teille". Toki hengellinen selitysmalli, jos se on oma vastaus, voi helpottaa. Tai sitten voi oivaltaa, että tämä tapahtui ”ei- miksikään”, eli ettei lapsen vammaisuuden taustalla ole mitään ”korkeampaa”. Niin vain on, että elämässä on sairautta ja terveyttä, erilaisuutta ja enemmän tai vähemmän kuviteltua samankaltaisuutta, on vammaisuutta ja vammattomuutta.  Ja miksi sitten juuri minulle? Miksi ei juuri minulle? Elämä ei ole epäoikeudenmukaista eikä oikeudenmukaista. Se vain on. Ja helposti oma tuska tuntuu kaikkein raskaimmalta. Silti useimmilla ihmisillä on omat taakkansa, jotka ulospäin eivät välttämättä näy ja joiden painoa ei voi ulkopuolinen mitata. 

Joskus voi syntyä oivalluksia, joissa on vapauttavaa voimaa. Katkeruutta, kateutta, surua, ahdistusta, vihaa ja muita samankaltaisia tunteita voi joutua kokemaan varsinkin alkuvaiheessa ja ajoittain myöhemminkin. Helpottavaa on kuitenkin nähdä, että monet vammaisten lasten vanhemmat ja vammaiset henkilöt kokevat elävänsä hyvää elämää ilman katkeruutta. Se on mahdollista ja enemmänkin; se on todennäköistä. Oma prosessi on käytävä ja surutyö tehtävä, mutta lopulta kuitenkin elämässä on niin vähän asioita, joita ei voi muuttaa. Vammaisuus on tällainen asia. Elämä on, mutta meidän vastuullamme on kuinka suhtaudumme siihen.  

 

Miksi