Heidi - Emmi - Iina - Niklas - Mika - Aleksi - Kiira - Pasi - Leena - Timo - Risto - Katariina - Marjaana - Anne-Marie - Petra
Timo
PDF Tulosta

Synnyin Helsingissä vuonna  1969. Perheeseeni kuuluivat äiti, isä ja  nuorempi veli. Muistan kuinka veli liikkui joka paikkaan ja itsekin halusin. Liikuinkin vetäen itseäni lattiaa ja maata pitkin. Kurahousut jalassa menin vaikka pitkin metsiä. Eikä silloin mietityttänyt miltä se tuntui.  Pyörätuolin sain kuusivuotiaana, aloittaessani koulun Ruskeasuolla. Pyörätuoli oli valtavan kokoinen, hyvä jos takaa katsottuna paljon hiuksia näkyi.  Pyörätuoli toi vapautta, mutta myös esteitä, tulin tietoisemmaksi,  etten pääse menemään minne tahansa. Metsään ei pyörätuolilla tahtonut ainakaan yksin päästä.


Koulu Ruskeasuolla oli sisäoppilaitos. Siellä asuttiin ja kotona käytiin vain loma-aikoina. Alkuun koulussa tuntui aika rankalta, koti- ikävä oli kova. Kotiväen kanssa pidimme yhteyttä  soittelemalla ja lähettämällä kirjeitä. Ensimmäinen vuosi meni totutellessa. Taksin odottamisen ankea tunnelma kotiloman jälkeen on jäänyt erityisesti alkuajoista mieleeni. Ensimmäisen vuoden jälkeen pahin ikävä helpotti ja loppujen lopuksi kokemus kasvatti itsenäisyyteen.  Kävin koulussa yhteensä kymmenen vuotta.  Sieltä on paljon muistoja, oli omat harrastukset ja kavereita ja se oli tavallaan kuin oma perhe. 


T√§ytetty√§ni kuusitoista vuotta tapahtui el√§m√§ss√§ni¬† muutos. Vanhemmat asuivat Viialassa ja kouluni Ruskeasuolla p√§√§ttyi. Muutin kotiin asuttuani kymmenen vuotta muualla. Kotona t√§ytyi totutella perheen arkeen. Kouluaikoina kotona oli vain lomaa ja juhlaa. Nyt t√§ytyi sopeutua perhe-el√§m√§n normeihin ja¬† vanhempien asettamiin rajoihin. Kotona minulle rakennettiin oma ‚ÄĚluukku‚ÄĚ ja siell√§ sain olla ihan rauhassa jos silt√§ tuntui. Koulun vaihtaminen oli toinen iso muutos, joka osui samaan kohtaan. Lukiossa oli oma vaativuutensa ja olin ensimm√§ist√§ kertaa koulussa ns. vammattomien keskell√§. Koulussa minulla oli avustaja ja portaita kuljin porraskiipij√§ll√§ koska hissej√§ ei ollut.


Kouluun sopeutumista helpotti se, että veljeni oli samassa koulussa ja tuttuja kasvoja näkyi joskus. Tasoero mukautettuun opetussuunnitelmaan nähden tuntui suurelta. Töitä piti tehdä paljon enemmän kuin mihin Ruskeasuolla olin tottunut.  Siitä huolimatta suoritin lukion.  Tämän jälkeen pidin välivuoden ja kävin sitten kaksi vuotta kauppakoulua ilman avustajaa. Luokkakaverit auttoivat kauppakoulussa ja saivat siitä korvauksen, jonka jakoivat keskenään. Asuin kotona ja kävin omalla autolla koulussa. Ajokortin saaminen oli vapauttava kokemus, taas liikkuminen helpottui. Luovuutta sain käyttää keksiäkseni miten saada pyörätuoli ja kuljettaja sisään ilman apua. Pelkääjän paikalta täytyi nostaa itsensä sisään autoon, sitten pyörätuoli samaiselle istuimelle, pyörät irti ja heitto takapenkille.


Kauppakoulun jälkeen sain  työpaikan huonekalukaupasta ja olin siellä pari vuotta. Samaan aikaan hankin itselleni oman asunnon vuokrakämpästä muutaman kilometrin päästä kotoa. Tuntui vapaalta asua itsekseen kun sai määrätä omista tekemisistään. Oli oma paikka missä saattoi lähteä ja tulla, miten vain halusin.  Tässä ensimmäisessä omassa kodissa kävin kokeilemassa mitä itsenäisesti asuminen tuntui. Kotiin  palasin kuitenkin vielä vähäksi aikaa.


Vaikka asiat olivat kunnossa koulun ja työelämän suhteen, koin että sosiaalisia suhteita olisi saanut olla enemmän. Onneksi niitäkin pian löytyi. Sain tutun kautta kuulla CP-liitosta ja paikallisesta yhdistyksestä.  Kun tämän jälkeen tuli vielä kirje kotiin, päätin rohkaistua ja käydä katsomassa, mitä yhdistys voisi minulle tarjota. Sitä kautta löytyikin elämään uutta sisältöä ja kavereita.  Sählystä innostuin kovasti ja lähdin mukaan harrastustoimintaan. Sähly vei mennessään, pallopeli ja maila tuntuivat omalta jutulta. Sählyssä tapahtui elämäni onnellisin kohtaaminen. Tapasin ihanan Mirkan, jota vuoden päivät katselin. Sitten  rohkaistuin kirjoittamaan Mirkalle kirjeen ja vuonna 1995 se oli menoa. Jonkin aikaa seurusteltuamme laitoimme kamppeet  yhteen ja vuonna 2005 menimme naimisiin. Olin tuolloin Hervannassa toimistotöissä ja nyt olen toiminut vuoden markkinointiassistenttina.


Monista haasteista on selvitty ja selvitään. Silti MMC:n kanssa eläminen ei voi aina olla helppoa. MMC vaikuttaa elämään paljon ja liikaakin. Nuoruusvuosina se aiheutti pelon ja arkuuden tunteita. Säälittely jota välillä joutui kohtaamaan tuntui pahalta.  Joskus etäisyys siihen todellisuuteen,  jota olisi tahtonut elää tuntui rajoitteisiin nähden turhauttavan suurelta.  Liikkumisen esteet eivät olleet suurimmat esteet,   vaan monet muut toiminnan rajoitteet,  joita puutteelliset hermoyhteydet aiheuttavat. Parisuhteessa molemminpuolinen vammaisuuden ja erilaisuuden ymmärtäminen on ollut helpottava tekijä.


Meillä käy henkilökohtainen avustaja nykyisin. Hän auttaa lähinnä kodinhoidossa, siivouksessa ja vaatehuollossa. Tämä on helpottanut elämää huomattavasti, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuntuu, että tämän järjestelyn avulla olen jaksanut käydä paremmin töissäkin kodin ulkopuolella.


Tärkeitä asioita elämässä ovat rakkaus ja välittäminen ja yhdessä tekeminen.  Ystävät ovat tärkeitä.  On asioita, joiden kanssa on yritettävä jaksaa ja joita ei unohda. Mirkan kanssa yhdessä yritämme tehdä arjesta välillä juhlaa tekemällä jotain mukavaa,  käymme jossain, laitamme hyvää ruokaa. Haasteista huolimatta on tärkeää osata nauttia elämästä.

Timo Tanni

 

 

 

 

 

 

 

Timo