Heidi - Emmi - Iina - Niklas - Mika - Aleksi - Kiira - Pasi - Leena - Timo - Risto - Katariina - Marjaana - Anne-Marie - Petra
Petra
PDF Tulosta

Sain kuulla olevani raskaana 7.viikolla helmikuussa 2010. Se oli järkytys. Miten minä, jolla ei edes ollut vakituista parisuhdetta, voisin olla raskaana miehelle, jonka olin tavannut vasta pari kuukautta aiemmin? Harkitsin aborttia muutaman päivän, koska ajattelin että en voi saada lasta, olinhan ajatellut niin koko ikäni. Luulin, etten MMC-diagnoosini takia tulisi kovin helposti raskaaksi. Toisin kuitenkin kävi. Muutaman päivän mietittyäni päätin hakea “luvan” aborttiin. Lääkäri kysyi, olenko varma asiastani ja sanoin olevani, en varmasti pärjäisi pienen lapsen kanssa. Kuitenkin kävi niin, että unohdin paperit lääkäriin. Ehkä alitajuntani yritti kertoa minulle, että tekemäni ratkaisu olikin väärä? Lopulta päätin, etten tekisi aborttia. Mikä minä olen päättämään sellaisesta asiasta? Lapsi saisi syntyä, jos niin haluaisi. Äitini oli järkyttynyt kun kerroin hänelle maaliskuussa ensimmäisen ultran jälkeen että olen raskaana. Kaipa sen ymmärtää, ei hänkään ollut varmasti suunnitellut sitä minun elämääni, varsinkaan kun en elänyt parisuhteessa. Lapsen isäkään ei ollut innoissaan asiasta. Päätin sitten, että en kaipaa enää useampaa riippakiveä niskaani, joten sanoin miehelle ettei hänellä ole pelkoa siitä, että pakottaisin hänet mukaan. Kasvattaisin lapseni yksin. Vanhempani halusivat vielä varmistua, että kehoni kestäisi raskauden, ennen kuin “saisin olla rauhassa raskaana” joten matkustin Tampereelle tapaamaan vanhaa kirurgiani, joka oli leikannut skolioosini onnistuneesti v.1997. Hänen suosiollisella luvallaan jatkoin siis raskautta. Raskausaika sujui verraten hyvin, en koskaan voinut pahoin vaikka olin kuullut että se on kovin yleistä. Pelkoja minulla oli paljon: mitäs jos en olekaan hyvä äiti? Mitäs jos kehoni ei kuitenkaan jaksa tätä? Miten selviän yksinhuoltajana lapsen kanssa?  

Ensimmäisellä neuvolakäynnilläni oli oikein mukava neuvolan täti, joka oli kuullut MMC:stä jo aiemmin, ei tosin MMC-vammaisista äideistä. Toisella kerralla hän oli sairaana, ja sain sijaisen. Siitähän se “hauskuus” alkoi. Sijainen ei uskaltanut sanoa kuin päivää, ja alkoi sitten voivotella että “olenkos nyt ihan varma asiastani”. Sanoin olevani. Sijainen oli aivan järkyttynyt päätöksestäni, eikä tiennyt mitä tehdä, mihin kokeisiin minut määrätä tai muuta. Sokerirasitustestinkin hän määräsi minulle kuukausia aiemmin. Neuvolan lääkäri sattui olemaan sama joka oli aiemmin kirjoittanut minulle aborttipaperit, ja sanoi olevansa iloinen että päätinkin toisin. Hän lähetti minut naistenklinikalle, jossa päädyin perinnöllisyysklinikalle. Siellä minulle paasattiin foolihapon käytöstä, ja tajuanko sen kuinka suuri vaara minun on saada MMC-vammainen lapsi, miksen ole syönyt foolihappoa niin kuin pitää? Vastasin että jos on tullut raskaaksi vahingossa, ei voi aloittaa foonihappoa, ja vaikka lapsi olisikin vammainen, olisi se yhtä rakas minulle. Järkyttävää heistä taisi olla se, etten ollut huolissani olisiko lapsi vammainen vai ei. Miksi olisin huolehtinut? Hyvinhän olin itsekin pärjännyt elämässä, miksei siis lapsikin? 

 Ollessani  noin 6kk raskaana sain pahan painehaavan ristiselkään. Yhtenä päivänä vain huomasin, että lakanoissa oli jotain outoa märkää, ja pyysin isääni, joka oli kylässä luonani, katsomaan josko siellä jokin pieni haava olisi. No, loppujenlopuksi selvisi että minulla oli painehaava, joka oli lähes selkärankaan asti auki. Rupesimme selvittämään, mistä saisin lääkärin apua. Terveyskeskus nosti kädet pystyyn, he eivät voisi tehdä mitään. Olin harvinainen vammainen ja vielä kehtasin olla raskaana, he eivät ottaisi riskiä siitä että jokin menisi pieleen. Töölö ei halunnut ottaa minua vastaan, koska minulla ei ollut lähetettä. Terveyskeskus suostui kirjoittamaan lähetteen, jolla olisin joutunut odottamaan vastaanottoaikaa useita viikkoja selkä aukinaisena. Lopulta päätimme vanhempieni kanssa, että koska olin naistenklinikan asiakas raskauden takia, he eivät voisi käännyttää minua suorilta käsin pois, vaan varmasti kirjoittaisivat lähetteen Töölöön. Ja näin tapahtui. Menimme naistenklinikalle, he kiltisti kirjoittivat lähetteen Töölön sairaalaan ja näin pääsin hoitoon elokuun alussa 2010. Siitä alkoi todella pitkä sairaalareissu, 2kk jäi vajaaksi ehkä päivällä tai parilla. Jouduin eristykseen, koska minulla oli virheellisesti todettu MRSA-bakteeri vuodelta 2007, eikä yhtään auttanut se ettei sen jälkeen otetuissa lukuisissa testeissä kyseistä bakteeria enää näkynyt. Jouduin siis oman huoneeni “vangiksi”. Töölössä se oli sentään vielä kohtuullista, sain vierailla kahviossa ja kulkea käytävää pitkin, kunhan en koskenut mihinkään. 

 Oltuani Töölössä kuukauden, he alkoivat miettiä minulle jatkosijoituspaikkaa. Olin kuulemma ollut siellä jo liian kauan. Naistenklinikka loppujen lopuksi suostui ottamaan minut. Siellä tilanne oli kamala. Huoneeni oli Töölössä ollut iso, mutta Naistenklinikalla sinne mahtui juuri ja juuri sänky ja yksi tuoli. Ja kaikista inhottavinta oli se, että MRSA-keskustelu alkoi taas. Täällä sääntönä oli se, etten saisi poistua huoneestani lainkaan. Ruoka tuli ensimmäiset pari päivää pahvilautasilla ja vierailijat yritettiin kieltää kokonaan. Ilmoitin että en aio koko loppuraskauttani viettää eristyksissä tällä tapaa, joten kun uudet MRSA-testit oli otettu ja (yllätys yllätys) todettu negatiivisiksi, sain taas ottaa vastaan vieraita ja mennä jopa hetkeksi ulos joka päivä. Osastolla en kuitenkaan saanut sosialisoida muiden potilaiden kanssa, etten vain tartuttaisi mitään. Pikku hiljaa olo alkoi jo tuskastuttaa, olinhan ollut poissa kotoa jo melkein kaksi kuukautta. Minulle alettiin tehdä lapsivesipunktioita, joilla selvitettiin ovatko lapseni keuhkot tarpeeksi kehittyneet, jotta hän voisi syntyä. Kun niiden todettiin olevan valmiit ja keisarinleikkaus voitaisiin tehdä (en suostunut alatiesynnytykseen, koska minulle ei MMC:n vuoksi voi laittaa epiduraalia, ja lisäksi pelkäsin etten jaksaisi ponnistaa tarpeeksi kauan), alkoivat lääkärit pelätä. Mitäs jos odotettaisiin kuitenkin vielä hetki? Sanoin lääkäreille, että minun on pakko jossain vaiheessa kuitenkin synnyttää, joten miksei sitten nyt kun lapsikin on kerran jo fyysisesti valmis tulemaan ulos. Pitkän odotuksen jälkeen tyttäreni syntyi 29.9.2010 klo 8.39 ja oli 49cm pitkä ja painoi 3050g. 

Asuimme ensimmäiset viisi kuukautta vanhempieni luona. Olin vielä todella sairas, selän haava oli kuitenkin alkanut pikku hiljaa paranemaan. Silloin en vielä arvannut että se olisi auki vielä vuosia eteenpäin. Arki alkoi kulkemaan, sisareni lopetti oman päivätyönsä auttaakseen minua henkilökohtaisena avustajanani. Myös vanhemmistani oli paljon apua. Hankin itselleni ja lapselleni isomman asunnon helmikuussa 2011. Sain sosiaalivirastolta meille pesukoneen, kuivurin ja avustajan 16h/päivä, koska minulla ei ole miestä apunani. 

Joskus tunnen itseni yksinäiseksi ja mietin, miten ihmeessä tulen tulevaisuudessa selviämään kasvavan lapseni ja hänen kasvavien tarpeidensa kanssa. Olenko tarpeeksi hyvä äiti hänelle? Kuka hyvän äitiyden määrittää? Onko hyvä äitiys sitä, että pystyn tekemään kaiken itsenäisesti, vai onko se sitä että varmistan lapseni turvallisuuden ja edellytykset hyvään elämään ottamalla sen avun vastaan, mitä perheeni ja yhteiskunta minulle tarjoaa? Mielipiteitä on monia. Mitä sinä ajattelet? 

Lapseni isä ei ole nähnyt tytärtään nyt vuoteen, lapseni on nyt puolitoistavuotias. Joskus kaipaisin normaalia parisuhdetta, kunnes muistan miten vaikeaa kyseisen ihmisen kanssa oli olla edes jonkinlaisissa tekemisissä. Silloin tiedän että pärjään hyvin yksinkin, ilman miestä. Olen päättänyt selviytyä elämästä ja teen parhaani lapseni eteen. Sen enempään en pysty, eikä minun tarvitsekaan pystyä. 

Rankinta tässä koko prosessissa on kritiikki. Sekä minulla itseäni kohtaan, että yhteiskunnalla minua kohtaan. Kadulla kulkiessamme ihmiset tulevat usein selittämään avustajalleni, että onpas kaunis lapsi, mikä on nimi, ikä, sukupuoli, blaa blaa blaa. Aina yhtä huvittavia ovat ne ilmeet, kun avustajat vastaavat, että “mikset kysyisi lapsen äidiltä, hän on tässä näin”. Monet alkavat siinä kohtaa joko voivottelemaan tai hipsivät pikaisesti karkuun. Lääkärissä käydessä on sanottu, kun ollaan avustajan kanssa oltu menossa lääkärin huoneeseen, että vain yksi henkilö saa tulla lapsen kanssa sisään. Kun olen sanonut että “ok, menen sitten lapseni kanssa”, niin kas kummaa kun se avustajakin on saanut tulla. Mystistä, eikö totta?  Tai kun Laakson sairaalassa kyseltiin että “asuuko lapsesi kanssasi?”. Tietääkseni kuitenkin lapset yleensä asuvat vanhempiensa kanssa, eikö totta? 

Vaikka elämä on joskus rankkaa, en kuitenkaan tule koskaan katumaan päätöstäni. Elämä pienen lapsen kanssa on raskasta, mutta todella rakasta. En vaihtaisi sitä mihinkään. Joskus jotkut kavereistani kyselevät, eikö ole raskasta kun on koko ajan joku “vieras” kotona “kyttäämässä”. Vastaan aina, että totta kai se on joskus raskasta, mutta mitä en tekisi lapseni turvallisuuden eteen? Ei pidä yrittää liikaa itse, jos apua on saatavilla. 

Minusta ei takuulla koskaan tule maailman parasta äitiä, mutta olen juuri sellaisenaan hyvä. Näin yritän ainakin itselleni vakuuttaa. 

Jos suunnittelet tai olet joskus pohtinut raskautta ja raskaaksi tulemista, voin ainoastaan sanoa tämän: kannattaa kokeilla ja yrittää! Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin selviää, apua on paljon saatavilla ja ihmisten kielteisistä asenteista ei kannata välittää. Uskalla olla äiti juuri sellaisena kuin sinä olet! 

Petra Vuorela